Miten olisi kaunokirjallisuus?

 

Miten olisi kaunokirjallisuus?

http://bitly.kr/9OKsUN

 

 

Kaikki lukeminen ei ole yhdenvertaista aivojen kehittymisen kannalta. Tunnetusti lukemisen edut liitetään juuri pitkiin teksteihin, ei sähkösanomanomaiseen sosiaalisen median maailmaan.

 

Myös pidempien tekstien välillä näyttää olevan eroja. Viime vuosien tutkimuksissa on havaittu, että esimerkiksi empatian kehittymisessä olisi merkittävä rooli nimenomaan kaunokirjallisuudella, mahdollisesti etenkin minäkertojan narratiivilla.

 

Havainnolla on neuropsykologinen perusta, sillä lukiessa aivoissamme aktivoituvat samat alueet kuin aktuaalisessa kokemustilanteessa. Tuoksuista kertovaa tekstiä lukiessamme aivojen toiminta lisääntyy samoilla alueilla kuin todellisia kukkia haistellessa, ja Harry Potterin paetessa ankeuttajia aktivoituvat samat alueet kuin juostessa ihan oikeasti. Kaunokirjallisuus opettaneekin meille empatiaa siksi, että aivot käsittävät lukukokemuksemme ainakin melko todeksi – aivojen näkökulmasta me todella koemme maailman siten kuin Harry Potter Tylypahkan.

 

Vastaavasti emme pelkästään käsittele John Steinbeckin tai Väinö Linnan jonoiksi asettamia kirjaimia, vaan me todellakin teemme Vihan hedelmissä Joadin perheen kanssa matkaa kohti Kaliforniaa ja asustamme Täällä Pohjantähden alla Koskelan Jussin rakentamassa tuvassa Pentinkulmassa.

 

Amerikkalaiskirjailija Harper Lee kirjoittaa romaanissaan Kuin surmaisi satakielen: “Sinä et milloinkaan tule ymmärtämään toista ihmistä, ennen kuin katsot asioita hänen näkökannaltaan, ennen kuin ryömit hänen nahkaansa ja kävelet siinä.” Kaunokirja lempeästi pakottaa meidät juuri siihen, mikä Leen mukaan on empatian kehittymiseksi välttämätöntä.

 

Toisaalta kirjallisuus ei päästä aivoja helpolla. Kaunokirja ei koskaan pysty kertomaan koko emotionaalista tarinaa, vaan koko ajan teksti haastaa lukijan täydentämään päähenkilön tunnemaailmaa ja selittämään hänen reaktioitaan. Koska kirja on lukunopeuden vuoksi kohtalaisen hidas kokemus, se myös mahdollistaa pysähtymisen ja aivojen muokkautumisen toiseen tapaan kuin elokuva tai Youtube-video.

 

 

Muun hyvän lisäksi lukuharrastuksen on havaittu olevan yhteydessä pidempään elinikään ja taloudelliseen menestykseen elämässä. Lukemisen vaikutukset aivoille ja psyykelle ovat niin yksiselitteisen positiivisia, että se kuulostaa oikeastaan ihmelääkkeeltä, nuoruuden lähteeltä tai Graalin maljalta!

 

Mikä sitten mättää? Miksi nuoret eivät lue kirjoja päivät pääksytysten, saati me aikuiset?

 

Se on tylsää, se vie aikaa. Kirjat haisevat vanhoilta ihmisiltä, kirjoittaa elokuvakriitikko ja kirjojen ystävä David Denby The New Yorkerin artikkelissaan, jossa hän pohtii teinien lukuharrastusta.

 

Lukemisen haittoja ei juuri ole dokumentoitu. Lähinnä haitat ovat vitsikkäitä: saat kirjatoukan maineen ja sosiaalinen elämä kärsii, kun intohimoisena lukijana mieluummin valitset upeat mielikuvitusystäväsi kuin tylsät tosi-ihmiset. 2010-luvun maailmassa, jossa seurustellaan eniten päätelaitteiden kanssa, tuskin tarvitsee pelätä sosiaalisen elämän kuolemaa kirjojen vuoksi.

 

Omasta mielestäni kirjallisuuden mainittavin mahdollinen haitta löytyy kirjallisuusterapian tutkimuspoolista, jossa on esitetty, että kirjallisuuden voimakkaat empatiakokemukset saattavat lisätä ahdistusta tietyissä potilaissa. Koska kirjallisuusterapian ulkopuolella luettavan materiaalin saa lukija itse valita ja koska lukemisen voi lopettaa vaivatta, tällaista vaaraa ei kuitenkaan voine pitää kovin suurena keskivertolukijalle.

 

 

Nuorten aikataulussa kirjallisuuden on korvannut pääsääntöisesti ruutuaika. Ensimmäinen pudotus lukemisen määrässä näkyy Tilastokeskuksen vapaa-ajan viettotapoja koskevissa tutkimuksissa 1980- ja 1990-lukujen välillä, televisiotarjonnan lisääntyessä ja ensimmäisten videopelien yleistyttyä. Parhaillaan on käsillä vielä suurempi muutos, kun 2010-luvulla ruuduista on tullut mukana kannettavia ja tehokkaita ja internetin sisällöstä loppumatonta.

 

Ruutukulttuurin nopean muutoksen aikana tuoreimpia tietoja nuorten ruutuajasta tihkuu pienistä ja notkeista, yksityisten mediatoimistojen toteuttamista kyselytutkimuksista. Niiden mukaan nuoret kuluttavat keskimäärin 6-8 tuntia päivässä pelkästään internetin ja sosiaalisen median äärellä. Vaikka mediapalveluja tarjoavien yritysten tekemistä tutkimuksista voi olla monta mieltä, olen kahden teini-ikäisen äitinä myös omin silmin todennut, että internetissä ja sosiaalisessa mediassa kyse ei ole enää yhdestä elämänalueesta vaan nuorten maailmankuvaa ohjaavasta elämäntavasta.

 

Kuten kirjallisuus, myös ruutuaika muokkaa nuorten aivoja. Suunta ei vaikuta olevan sama. Siinä missä lukeminen parantaa muun muassa keskittymiskykyä, kielitaitoa ja työmuistia, on runsas ruutuaika yhteydessä heikompaan suoriutumiseen samoilla alueilla. Sama lainalaisuus koskee emootioiden tulkintakykyä ja empatiaa.

 

Olemmeko siis matkalla kohti empatiatonta hetkessä elävää maailmaa? Joku voisi sanoa, että elämme jo siinä.

 

 

Muutosta on ilmassa. Väistämätön ruutuaika kaipaa vastapainoa, ja vaihtoehtoja etsitään niin äidinkielenopettajien kuin vanhempien puheenvuoroissa.

 

Juuri nyt on tärkeää pitää esillä kirjallisuuden sekä muiden taiteiden positiivisia vaikutuksia psyykelle.

 

Taide kytkeytyy nykypäivässä mielenterveyteen etupäässä kuntoutuksissa, sillä musiikki- ja kuvataideterapia kuuluvat jo Kelan tukemiin kuntoutuspsykoterapioihin. Taiteen rooli mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyssä on sen sijaan alue, josta on lähinnä kokemusperäistä näppitietoa tutkitun tiedon sijaan, eikä kirjastoa, konsertteja tai taidenäyttelyitä pidetä varsinaisina mielenterveyden hoivakeinoina. Ehkä muutoksen keskellä olisi aika löyhentää perinteistä taiteen ja tieteen välistä tiukkaa rajanvetoa ja selvittää, voisimmeko hoitaa tai vähintäänkin ennaltaehkäistä mielenterveysongelmia taiteen avulla.

 

Voisiko kirjallisuuden lisääminen kouluopetuksessa vähentää nuorten mielenterveysongelmien kasvua? Millainen tutkimus tätä voisi selvittää?

 

Raja-aidat eivät saa estää nuorten hyvinvoinnin tukemista yhteiskunnallisella tasolla. Taiteet olisivat mielenterveystyölle kiistattoman edullisia työkaluja, joiden saatavuus on lisäksi huippuluokkaa. Maksuttoman, koko Suomen kattavan kirjastojärjestelmän vuoksi juuri kirjallisuus voisi olla avaintekijä.

 

 

Kaunokirjallisuuden edut eivät toki rajoitu nuoriin. Empatia ja emootioiden hallinta ovat tärkeitä myös aikuisten 2010- ja 2020-luvun keskustelussa, jossa sosiaalinen media mahdollistaa ääripäihin ja homogeenisiin ryhmiin ajautumisen.

 

Mikä kirja muuten sinulla, mielenterveyden ja empatian ammattilaisella, on yöpöydälläsi?

 

 

Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi, joka on työskennellyt koko ikänsä eri rooleissa lasten ja nuorten parissa.

 

Essee on julkaistu Psykologi-lehdessä 2/2019